25-vuotismatkani ensimmainen taival: Tokio

Minulla oli todellakin onnea! Kun saavuin Tokioon taivas oli sininen, aurinko paistoi ja lampoasteita oli noin 10-15 astetta. Mutta... ehka tassa vaiheessa voisi siirtya viela kahdeksan tuntia taakesepain...

Aloitin matkani Uuteen-Seelantiin lauantaina 20.12. Lahdin Helsinki-Vantaalta hieman ennen klo 18 illalla Tokiota kohti Finskin koneella. Kone oli hieno, siisti ja uusi. Jopa turistiluokassa jokaisella oli oma nayttoruutu, josta he pystyivat katsomaan elokuvia, televisiosarjoja jne. Seitseman vuotta sitten tiesin vain Singapore Airlinesin tarjoavan moista viihdetta myos turistiluokassa. Katsoin pitkaan jo rastissa olleita elokuvia Mamma Mia! ja Kung-Fu Panda. Erittain viihdyttavia. Sain nukuttua vain kaksi tuntia koneessa, joten kun saavuin Naritan lentokentalle aamulla klo 10 Japanin aikaan, minua vasytti. Ajatus, etta minun pitaisi pysya seuraavat 11 tuntia hereilla, hirvitti. Ennen kuin paasin Tokion kippuun, minun piti suorittaa check-in Brisbane:iin ja Aucklandiin. Koin pienen shokin poikasen, kun virkailija ei saanut check-innia suoritettua, koska minulta puuttui viisumi Austraaliaan. En ajatellut tarvitsevani moista kaksituntisen konevaihdon aikana Brisbane:issa. Enka tarvinnutkaan. Pienen odotuksen jalkeen sain jatkolennot hoidettua ja suuntasin Narita Expressiin, joka vei minut suoraan Shinjuku (shintshuku) -kaupunginosaan, joka on kuulema tunnettu Lost in Translation -elokuvasta. En itse muista sita yksityiskohtaa elokuvasta.

Saavuttuani Shinjuku-asemalle lahdin kavelemaan sinne, minne nena osoitti. Kuljin massojen mukana, seurasin, minnepain mielenkiintoisen nakoiset nuoret ihmiset liikkuivat ja liikuin fiiliksen mukaan. Oli ihanaa virrata ja kavella paamaarattomasti. Katselin kyltteja ja ilahduin siita, kuinka kadut olivat kapeita ja taynna jalankulkijoita. Nain kavelessani monta sushipaikkaan, jonne ajattelin menna, mutta sitten loysin pienen kujan, jossa oli puita. Sen varrella oli rauhallisen nakoinen ravintola. Menin sinne, mokailin jotain kenieni kanssa ja tilasin jotain. Sain itusalaattia, chililla maustettua kaalia ja kesakurpitsaa, papuja kalanmakuisessa friteeratussa taikinassa ja kana-purjo-keittoa. Ihanaa tavallista japanilaista ruokaa - nautin taysilla ja se taytti vatsani koko paivaksi. Olin alunperin suunnitellut vetavani sushia, mutta tuollaista saa harvemmin Euroopasta, joten olen tyytyvainen valintaani.

Ruokailun jalkeen jatkoin haahuilua ja paadyin tavallisen kulmamarkettiin. Katselin mielenkiinnolla erilaisia pienia varikkaita ruokapakkauksia ja ostin itselleni kaakaojuomaa, jota jokin paikallinen oli aikaisemmin juonnut, ja kaksi yksittaispakattua leivosta. Sen jalkeen loysin kivannakoisen hierontapaikan ja paatin, etta selkaparkani ansaitsee pienta painelua hyvantuoksusilla oljyilla.

Taman jalkeen jatkoin kavelya ja imin itseeni kaupunginosan viehettavaa arkista muotoa. Jossain vaiheessa huomasin, etten ihan oikein enaa tiennyt missa olin, mutta sitten loysin itseni Shin-Okubo-aseman lahettyvilta ja ko. aseman kartalta. Kaytin sita orientoituakseni ja jatkoin matkaani. Yhtakkia ohitin pienen aukion, jolle oli levitetty tuoleja ja tuolejen edessa oli flyygeli. Flyygelin takana oli joulukuusi ja kaksi ihmista kutsui kadulta ihmisia peremmalle istumaan ja kuuntelemaan konserttia. Konsertti oli ilmainen, joten istuuduin ja odotin innostuneena, mita pianolla mahdettaisiin soittaa... Joku mies puhui pitkaan Japaniksi ja kun han lopetti puheensa, osa yleisosta lausuivat sanan Amen. Tajusin, etta olin jonkun kristilisenkirkon tai -rakennuksen sisapihalla ja kyseessa oli jouluun liittyva konsertti. Tuolien eteen ja flyygelin luokse astui amerikkalainen keski-ikainen mies, joka puhui joulun ihmeesta ja kertoi, etta sen kunniaksi han soittaa flyygelilla kappaleita Romeosta ja Juliasta, Titanicista ja Lion Kingista. Ja niin han teki. Han soitti tyylipuhtaasti kappaleet A Time for Us Love Theme, My Heart Will Go On Love Theme ja Can You Hear The Love Tonight Love Theme. Nain ohjelmassa ainakin luki ja nain jenkki sen suunnilleen spiikkasi. Ihmetyin siita, kuinka vahan jouduin pidattelemaan nauruani, silla yleiso kuunteli kappaleita niin hartaasti ja liikuttuneita, etta sisallani kumpusi kunnioitus heidan hetkeaan kohden enka halunnut pilata sita omalla nirppanokkaisuudellani. Mutta olihan se hauskaa :D
Mies viela jatkoi ja lausui jonkun kohdan Uudesta testamentista. Sitten han soitti Bachia (I will play some music by Tsouhan Sebastian Bak) ja varioi sen synkooppeja oikein kauniisti jazzahtavasti. Samoin tykkasin kappaleen loppukadenssista, jonka viimeiset nuotit ratsastivat kilpaa oikealle flyygelin otelautaa... Ja viela oktaavi ja viela oktaavi ja jatetaan se ihan vika oktaavia soittamatta - haha.

Yleiso nautti ja mina olisin jaanyt loppuun asti, mutta minulle tuli kylma, koska olin jattanyt aidin haukkuman takkini matkalaukkuun.

Lahdin siis Naritaan pain, josta ostin pienen kannykkakorun ja jaakaappimagneetin. Nyt istun Yahoo-kahvilan koneella ja boardaan kohta lentokoneen, joka vie minut Brisbaneen, josta matka jatkuu Uuteen-Seelantiin. Jee!!　Kohta olen perilla, kirjoitan Aucklandista sitten lisaa.